Torstaina viimein toteutimme koko matkan ajan ilmoilla olleen suunnitelman Grenoblessa käymisestä. Se oli oikeastaan koko matkan ainoa kunnon normiturismiretki. Ajoimme kaupunkiin, onnistuimme löytämään parkkipaikan, ja nousimme Bastille-linnoituskukkulalle hassulla köysiradalla, jossa on pallomaiset gondolit.
Ylhäältä oli hieno näköala kaupungin yli, ja hyvällä säällä täältäkin kuulemma voisi nähdä Mont Blancin. Me emme kyseistä huippua vieläkään nähneet, sillä sää oli niin pilvinen, että piti tyytyä läheisiin vuoriin. Hienoja nekin olivat. Ympäristöstä löytyi lisäksi pari museota, turistihintaisia ruokapaikkoja, sekä pakollinen matkamuistomyymälä. Lisäksi seurasimme "grotte"-kylttejä Suomenlinnan tunneleita muistuttavaan kallioon kaiverrettuun "luolaan". Joka paikassa oli paljon turisteja, ja oli myös tuskallisen kuuma, paljon kuumempi kuin kotoisissa vuoristokylissämme.
Emme loppujen lopuksi viettäneet Bastillessa kuin reilun tunnin, sitten palasimme alas palloköysihissillä, joka taisi olla retken hauskin osuus. Alhaalla kaupungilla kävimme turismoimassa vastaantulleessa satunnaisessa kirkossa, joka oli hieman huolestuttavan hengellinen nurkissa istuvine pappeineen. Tämä riitti turistielämästä. Suuntasimme takaisin les Eymesiin.
Mökissä lojuimme ja arvoimme hetken, mitä nyt oikein tekisimme. Minä halusin kovasti käydä katsomassa Grotte Favot -nimistä luolaa, joka oli varsin lähellä, ja jossa monet muut olivat jo käväisseet. Miri ei ollut aivan yhtä innokas, mutta lähdimme silti.
Luolan "parkkipaikka" oli levike Gorges de la Bournen varrella, la Rochen jälkeen ja ennen Bournillonia. Meille oli kerrottu, että polku luolalle on hieman epämääräinen, ja nousu hyvin jyrkkä. Tämä toden totta piti paikkansa: ainakin suomalaisen näkökulmasta metsäisen rinteen kaltevuusaste muistutti enemmän kiivettävää kuin käveltävää, ja koko ajan tuntui, että harha-askelen jälkeen saattaisi vieriä puoliväliin alas laaksoa. Välillä piti hieman kavuta lohkareiden yli, toisella puolen huima näköala. Reilun puolen tunnin jälkeen saavutimme kallioseinämän, jonka alaosassa avautui leveä onkalo.
Grotte Favotin varsinainen suuaukko löytyi, kun ensin konttasimme yhden luolan läpi takaisin päivänvaloon, kielekkeelle, johon ei muuta kautta mitenkään pääsisi. Favotin sisäänkäynti oli hyvin suuri viisikulmainen veden kaivertama tunneli, joka vietti alaspäin niin jyrkkänä ja muitaisena, että laskeuduimme sitä kuin liukumäkeä. Välissä oli parin metrin jyrkempi kohta, sitten lisää liukumista, joka toi meidät suureen, lohkareiseen kammioon.
Kirjan ohjeiden mukaisesti lähdimme ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle lohkareisen sillan ali. Tunneli jatkui hyvin suurena ja koristeellisena, kunnes saavuimme kohtaan, jossa avautui vieläkin valtavampi tila. Sen vasemman seinän täytti flowstone-hässäkkä, joka oli kenties suurin koskaan näkemäni yksittäinen muodostelma. Kammion pohja oli kymmeniä metrejä meitä alempana, eikä kiipeily liukasta reunaa alas houkutellut, vaikka se mahdolliselta näyttikin. Seinässä oli ruosteisia pultinreikiä, mutta meillä oli vain lehmänhännät ja ohut köysi, ei täyttä SRT-varustusta.
Meille oli mainostettu, että täällä olisi jossakin muodostelmaan hakatut portaat. Emme kuitenkaan nähneet niitä missään, ja harkitsimme jo takaisin kääntymistä, kun Mirin valo osui jättimuodostelman kylkeä kulkeviin luonnottoman näköisiin kuoppiin. Siinähän ne portaat olivat. Niiden nouseminen oli jokseenkin huolestuttavaa, kun kammion pohjalle oli kovin pitkä matka, mutta ne olivat hyviä otteita ja kiipeily vaivatonta. Ylhäältä pääsi helppoa luiskaa alas suuren kammion pohjalle, missä oli lisää muodostelmia ja pieniä lampia. Paljon pidemmälle luola ei jatkunutkaan - kokonaispituudeltaan se on alle kilometrin. Palasimme siis takaisin, portaita alas ja suuaukkoa kohti.
Luolan suuaukosta paistoi sisään kirkas auringonvalo. Näkymä oli todella kaunis, ja siitä otetut kuvat ehkä parhaita luolassa ottamiamme kuvia koskaan. Mutaisen luiskan kiipeäminen ylös oli haastavaa, ja mukana ollut 8 millimetrin köydenkorvikekin sai käyttöä. Ulkona vasta alkoikin haastava osuus, kävely alas ylettömän jyrkkää rinnettä, jonka irtolehdet ja -kivet tekivät liukkaaksi. Helpotus oli melkoinen, kun viimein pääsimme auton luo. Tämä oli luultavasti karmein lähestyminen, mihin tähän mennessä olemme törmänneet. Luola oli kyllä varsin hieno, mutta näin pian Gournierin jälkeen se ei tuntunut niin ihmeelliseltä. Tulipa käytyä, ei ehkä tarvitse mennä uudestaan.
Illalla kokkasimme erittäin hyvää pyttipannua. Palaveria ei enää oikein voinut sellaiseksi kutsua, kun paikalla olivat meidän lisäksemme enää Brian, Dobsonin veljekset ja Gary. Seuraavalle, viimeiselle luolapäivällemme oli tarjolla joko yli tunnin ajomatkan päässä oleva märkä SRT-luola, tai belgialaisen luolaseuran "löytämä" lähellä oleva kuiva luola, jossa myös olisi ainakin yksi köysipätkä, pituus tuntematon. Jälkimmäinen vaikutti sekä kätevämmältä että jännemmältä, joten ilmoitimme haluavamme sinne.
No comments:
Post a Comment