5.5. Pwll Dwfn

Sunnuntai oli viimeinen kokonainen päivämme Walesissa, ja olimme vakaasti päättäneet menevämme viimein johonkin meille uuteen luolaan. Sopivasti Gary oli viemässä esiteinimuksuaan Pwll Dwfniin, köysiluolaan, johon olin etukäteen toivonut pääseväni. Retkelle lähti myös eiliseltä tuttu Jeff sekä Jo, molemmat nuoria ja taitavia, ja riggaus- ja purkuvastuussa.

Autoilimme Dan-yr-Ogofin parkkipaikan ohi leirintäalueen reunalle, mistä lähti Black Mountainin kävelypolku. Tätä polkua seurailimme mäkeä ylös kunnes kohtasimme Garyn mukaan oikealta vaikuttavan sivupolun. Se veikin meidät laaksoon lupaavan näköisen painanteen luo, mutta kuopan pohjalla oli van pari kiveä, ei luolan suuaukkoa. Samoiltuamme laakson ympäristössä parikymmentä minuuttia löytyi oikea kolo viimein. Tämä ei edes ollut mitenkään erityisen hidas suoritus - luola on pahamaineisen vaikea löytää, koska se on vain pikkuinen reikä laakson pohjassa.

Varustauduimme, ja riggauskaksikko aloitti työnsä. Gary sekä Ben, 13 v., menivät heidän jälkeensä, sitten Miri, ja minä aivan viimeisenä. Luola alkoi vängerryksellä parin kapean kohdan läpi, minkä jälkeen olikin jo vastassa ensimmäinen köysiosio. Laskeutuminen oli lyhyt, ja jatkui varsinaisen köyden jälkeen vielä viitisen metriä 8mm apuköyden kanssa alas kiiveten

Toinen köysiosuus alkoi samasta tilavasta kammiosta, johon ensimmäinen päättyi. Luola oli juuri niin vertikaalinen kuin meille oli luvattu. Käveltävää oli minimaalisesti, ja tilat komean korkeita. Hetken säädön jälkeen Ben selvitti elämänsä ensimmäisen väliankkurin ja köydenohjauksen, Miri sujahti köyttä alas, ja lopulta oli minun vuoroni laskeutua. Tämä oli hieman pidempi pätkä, ja köysi mainion uusi ja puhdas, niin että alas pääsi vauhdikkaasti. Siellä oli taas tiedossa odottelua. Olin kuitenkin jo ennalta tiennyt, että niitä tulee, kun köysiä viritellään, eikä se siis häirinnyt. Ehdimme mukavasti ihailla seinien mustan kiven pieniä fossiileja.

Kolmas laskeutuminen oli lyhyehkö, ja päättyi hauskasti pari metriä ennen lattiaa seinässä olevaan koloon. Siitä lähtevässä alaspäin viettävässä putkilossa oli seuraava istuskelupaikkamme. Jäljellä oli vielä kaksi köysiosuutta, molemmat parikymmenmetrisiä, ja niiden välissä hieman lohkareikossa luovimista. Viilletin köysiä alas luolan pohjalle. Siellä muut jo istuskelivat ihmettelemässä lopun sumppua sekä sukellusvarusteita ja kaivuuvälineitä. Jostain täältä lähtisi köysi ylös luolan hiljattain löydettyihin uusiin yläosiin. Meidän tiemme vei kuitenkin vain samaa tietä takaisin.

Emme viipyneet pohjalla kovin kauaa, sillä Garylla & pojalla oli vielä tänään edessä pitkä ajomatka kotiin. Gary lähti edeltä, Ben hänen jälkeensä, jotta isi voisi vahtia muksuaan köysiosuuksien yläosissa. Minä ja Miri seurasimme heitä, ja Jo ja Jeff tulivat viimeisenä purkaen samalla köysiä. He eivät kaivanneet roudausapua, vaikka sitä tarjosimme. Paluumatka oli yhtä suoraviivainen kuin laskeutuminen. Ben joutui ehkä hieman enemmän taistelemaan, ja päädyin vähän auttamaan häntä toisen pitchin alussa. Henkilökohtaisella tasolla ensimmäinen köysinousu tuntui yllättävän raskaalta, mutta sen jälkeen jotenkin pääsin paremmin vauhtiin. Lopulta jäi lähinnä tunne, että koko luola olisi mieluusti saanut olla syvempi, vaikka oli sillä nytkin korkeuseroa lähes 100 metriä. Köydenohjaukset ja vaihtelevat köysiosuuksien lähestymiset toivat mukavaa vaihtelua. Itselläni kului maan alla noin kolme ja puoli tuntia, ja riggaus ja purku mukaanlukien ei retki tainnut kokonaisuudessaan olla paljoa yli neljän tunnin.

Olimme lähteneet majalta sen verran aikaisin, että iltapäivällä olisi voinut ehtiä tehdä muutakin. Lopulta päätimme kuitenkin keskittyä ruokavuoremme tuohamiseen sekä illan hassuun kerho-ohjelmaan. SWCC:n sedät olivat nimittäin järjestäneet yhteislauluiltamat. Laulut vaihtelivat perinteisistä luolateemaisiin, ja olivat välillä melkoisen roisejakin. Laulaminen vaan on aina minusta kivaa, ja monet luolasedistä lauloivat oikein komeasti. Kun seurue alkoi hajaantua, oli jo puoliyö. Pakkaaminen sai jäädä seuraavaan aamuun.